Emoamme rakastamme yli kaiken: Vihamieliseltä maailmalta piiloon hän synnytti meidät. Hän hankki ruokansa niittyjen ja peltojen pientareilta, lintujen syöttöpaikoilta ja ties mistä. Vihdoin ystävällinen mummo huomasi hänen hätänsä ja alkoi ruokkia häntä pihallaan.
Jos emolla koti jossakin oli, ei se hänestä välittänyt. Suojaa viimoilta ja sateelta hän etsi milloin mistäkin ja ehkä myös mummon liiteristä. Ainaisessa nälässä ja huolessa itse eläen hän ruokki, lämmitti ja suojeli meitä, kunnes pääsimme hennoille jaloillemme, saimme siniset silmät ja jaksoimme seurata häntä. Syysyön hämärässä hän johdatti meidät mummon liiteriin: siellä oli sentään lattia ja seinät ympärillä, pahvilaatikoita ja puupinojen rakosia, loukkoja, joihin saattoi piiloutua. Olimme jonkinlaisessa turvassa, minä, veljeni ja kaksi sisartani.
Jo seuraavana päivänä uskalsimme mennä liiteripihaan leikkimään ja mummo hämmästyi! Hänen vanha sydämensä hypähti, ja hän alkoi ruokkia meitä. Usein piikikkäät pallerot tunkivat ruokakupeillemme, niin että meille oli annettava lisää sapuskaa. Pelkäsimme kaikkea outoa ja meitä ruokkivaa mummoakin. Vaikka emo näytti varovasti luottavan häneen ja kuunteli hänen kutsuaan, me luikimme piiloihimme heti, jos hän lähestyi. Meille ilmestyi liiteriin nukkumapesiä ja merkillinen kissankoppi, pari palloa ja leikkihiirtä, jotka hukkasimme puupinon rakoihin. Yöt alkoivat kylmetä, mutta mehän olimme jo syntymästämme saakka kärsineet kurjan piilopaikkamme kylmyydestä ja kosteudesta.
Eräänä päivänä, kun leikimme pensasaidassa, huomasimme raollaan olevan oven. Sitä piti auki samanlainen puu kuin liiterimme ovea. Ovesta virtasi vastaan lämpöä, ja päätimme tutkia, mikä paikka tämä oli. Emo rohkaisi meitä, se asettui vahtiin rappuselle, josta tassuttelimme sisään. Hei, miten hieno, uusi leikkipaikka, outoja kapineita ja loukkoja ja merkillisen lämmintä, kuin aurinko olisi täällä! - Samassa ovi takanamme paukahti kiinni, onneksi emokin oli sisäpuolella turvanamme.
Emo sai mennä ulos ja tulla sisään, mutta me olimme lämpimässä vankilassamme ja yritimme parhaamme mukaan piiloutua, kun mummo tuli sisään ruokakippoineen. Melko pian oivalsimme, ettei hän tavoitellutkaan meitä, vaan puhdisti hiekkalaatikoita, jollaisia oli ollut liiterissäkin, päästi emomme luoksemme ja toi meille kaikille makoisaa syötävää. Lisäksi saimme tunnelin ja paljon leikkitavaroita, ja pian opimme leikkimään narujen päässä pomppivilla pikkuotuksilla. Niistä tuli heti vilkkaita, kun mummo oli paikalla, ja silloin ihan unohdimme pelätä häntä.
Monen päivän perästä tuli kaunis sää, ja mummo avasi oven raolleen. Silloin livahdimme leikkimään pensasaitaan ja liiteriin emon silmien alle. Mutta jos jotakin vierasta ja pelottavaa näkyi, puikimme kiireesti uuteen turvapaikkaamme. Tilamme on nyt laajentunut välioven kautta autotalliin, jossa voimme juosta, painia ja leikkiä ja kiivetä mattorullaa pitkin korkealla olevien ikkunoiden alle hyllylle ja siitä ikkunalaudalle katselemaan ulos. Emme pääse ulos sateella, vaikka emo kulkee vapaasti. Hän on ottanut mummon parhaaksi ystäväkseen ja kehrää kuin rukki hänen jaloissaan puskien ja pyörien. Niinpä mekin hyväksymme mummon silityksiä ja rapsutuksia puskiessamme vuorostamme emoa. Ainakin minä, Ville ja Mona - meitä saa jo harjatakin, mutta sisareni Tilli viljelee sitkeästi villipennun vieroksuvaa asennetta, hän kavahtaa kosketusta ja sähähtää samalla, vaikka haistelee uteliaasti mummon kättä. Ville ja minä kellimme käpälöiden mummon kättä, ja Mona jopa nuolee sitä. Meillä on päivittäin radio-ohjelmaa, että tottuisimme kaksijalkaisten ääniin ja musiikkiin. Ääniin olemme kyllä tottuneetkin, mutta kyllä piiloon on pinkaistava, jos joku vieras hahmo näyttäytyy. Pitäisi kai vain rohkeasti joutua yksin, ilman sisarusten ja emon turvaa, keskelle pelottavien ja arvaamattomien ihmisten elämää. - Toivon kyllä hartaasti, että meitä kaikkia (mieluusti kaksittain) jossakin odottaisi lempeä ja rauhallinen koti, sillä emo ja mummo tuskin jaksavat meitä koko elämämme ajan hoitaa - hehän ovat jo vanhojakin!

Kissapoika Pekko
Puh. 044-5770132