Taas kerran on koulujenväliset hiihdot kilpailtu niinkuin monet muutkin hiihdot. Silloin tällöin muistan omia kilpailujani.

Olimme eräällä koululla numerolaput jo rinnassa miltei lähtövalmiina, kun edelläni lähtevä tyttö uhosi minulle, että "olen luokkani paras hiihtäjä. Olet niin rumakin". Itkuhan minulta pääsi. Oman koulun tytöt lohdutteli mua: "Älä välitä tuosta. Olet hyvä hiihtäjä. Näytä sille".

Ja senhän teinkin. Sukseni luisti hyvin (voitelijat oli onnistunut) ja ei tarvinnut hiihtää pitkääkään matkaa kun huusin jo "tietä". Tyttö nolona tuumasi: "Nytkö sinä jo eelle meet?"

Hiihtoni oli luistavaa ja kohta olin toisen tytön kannoilla huutamassa tietä. Tästähän innostuin lisää ja hiihtelin lujaa vauhtia katsomatta latua ja olin huutamaisillani oman koulun tytöltä Kertulta tietä, niin silloin se tapahtui. Lensin mukkelis makkelis hangelle. Toinen suksi irtosi ja sauvakin lensi kauas. Makasin tovin hengästyneenä maassa ja ajattelin vain - en jaksa edes nousta saatikka lähteä hiihtämään ja mielessä välähti, näkiköhän kukaan? Olis nolottanut.

Katsoin kuitenkin ladulle ja näin, että maali jo näkyi ja Kerttu kipitti jo loppumetrejään maalialueella. Päätin, en sittenkään jää tähän. Äkkiä kimposin ylös ja sukset jalkaan ja taipaleelle. Vilkaisin ensin taakseni ladulle, mikä pyllähdykseni aiheutti. Näin että latu kulki katajapensaan päältä ja teki ansan ladulle, johon vauhdilla porhalsin.

Kokosin kaiken tarmoni ja hiihdin eteenpäin niin lujaa kuin pääsin ja maaliin saakka. Yltäsin vielä viidennelle sijalle ja kunniakirjalla palkittiin. Se tuntui jo mahtavalta ja jo sekin, että perille asti jaksoin.

Näinhän se on, että näitä hyviä voitelijoita matkan varrella tarvitaan. Silloin oli Kalevia, Alpoa, Jussia, Marttia. Taivaan isäkin on järjestänyt meille huoltajan, joskus tunteemmekin heittää kuperkeikkaa (joskus saamme huomata, hän on hiljainen kuuntelija, näkymätön vieras kodissamme).

Mutta kuten laulun tekijäkin sepittää: "Ei väsyä kesken matkaa, tien kaitaisen kulkijat saa. On määränä siksi jatkaa, kunnes perille saavutaan".

Terttu Malila

Juttu toi mieleen muiston 1950-luvun kansakoulusta. Meillä oli myös hiihtokilpailuja. Erityisesti mieleen jäi palkintojen jako. Jokainen koulukas oli tuonut jonkin palkinnon koululle. Ne oli levitetty pöydälle. Kilpailun jälkeen jokainen sai sitten vuorollaan valita mieleisensä palkinnon. Voittaja luonnollisesti aloitti ja muut sitten sijoituksensa mukaan. Ei jäänyt kenellekään paha mieli, kaikki voittivat palkinnon. Muistan vielä sen, että sain vielä valita, en jäänyt ihan viimeiseksi. Valitsin sellaisen rasian, jossa oli hauleja sisällä, lasikansi päällä. Rasiaa kallistelemalla piti sitten ne haulit saada reikiin. Hauska lelu siihen aikaan.