Minun tarinani on ehkä tällainen kolmiulotteinen. Kauvan sitten oli työ, ystävät, harrastukset, koulua. Elin suojattua ympäristöelämää, naapurit vierelläni niin kuin meidän kaikkien kuuluu.

Sitten elämän rumuus tuli, pahan ihmisen tekona, pahan polku on päättymätön, kaitainen ja pitkä. Ulkoinen uhka on hänen aseensa, häneltä kaikille kauhuineen. Hänelle kärsimyksen tuottaminen on täyttä rauhaa ja mielen lepoa ja uudelleen alkamista pahana. Meillekö kärsimys kasvattaa luonnetta, miten, kun itsetunto on ehjä, vaikka pelottaa ja kiristää.

On keskusteltu paljon monin tiedottein, että onko enkeleitä olemassa. Varmasti on, olen nähnyt itse oikean enkelin. Hän seisoi metsikön reunassa kun kuljin siitä tietä, hän sanoi minulle: ystäväni, älä tule tänne katsomaan miksi paikka on nyt näin. Hänellä on vaalea puku, kauniit suuret siivet, joiden kärjet olivat nilkoista päällekkäin. Ymmärsin kuinka suuri vaara vaani minua siinä, pahasta ihmistä, en tiennyt mitään, tässä se nyt oli ja voi kauhia, sitä kiroilun ja raivon määrää, kun hän ei päässyt kimppuuni, hän kiskoi puun irti maasta juurineen, suuren katajapensaan ja muuta, jotka nakkeli keskelle autotietä, mutta minulla on suojelus ja hänen enkelinsä, pahalla ei mitään. Jos olette toista mieltä, niin mitä?

Aurinkoista aikaa kaikille toivottaa

Anna A

A-Annan höpinät ovat toiseudesta. Ei tavallinen tallaaja näitä höpinöitä ymmärrä. Liekö A-Annalla kavereita, jotka tämänlaista juttelua ymmärtävät. No kukin uskollaan autuaaksi tulkoon!